Pientä valoa pimeyteen?

Ihmisoikeustaistelua blogaten - osa 2 

Sydän paikaltaan -blogi täytti äskettäin vuoden. Ensimmäisessä 'juhlakirjoituksessa' Säröjä vaikenemisen muuriin? pohdiskelin, onko blogi vaikuttanut johonkin - ja jos on, niin mihin ja miten.

Kiitos monista rohkaisevista kommenteista. Ne antoivat voimaa jatkaa taas eteenpäin. Nostitte esille monia tärkeitä näkökulmia.

Innostavaa oli jälleen havaita, ettei joukkomme ole ihan olemattoman pieni. Tilastoista päätellen hiljaisia lukijoita on kommentoijiin verrattuna moninkertainen määrä.

Tieto tosiaan
lisää tuskaa

Kirjoitussarjan toisessa osassa lupasin pohtia kolmea asiaa:

• netin merkitystä ihmisoikeustaistelussa
• vihapuhetta 
• nimettömyyden oikeutusta.

Kahta jälkimmäistä teemaa olen käsitellyt ammattiblogissani Vaikuttavaa! - tässä aika vanha ja aika tuore esimerkki:

• Netti voisi tukea myös kaikkein heikoimpia
• Joko tuomitsit vihapuheen?
  

Netin merkitystä ihmisoikeustaistelussa hahmottelin Sydän paikaltaan -blogissa muun muassa seuraavissa joulukuisissa kirjoituksissani:

•  Jotakin on yritettävä
• Verkkovaikuttaminen täydentää vanhaa
• Vaiheittain verkkoyhteisöön
  

Huomaan, että ajatukseni ovat puolessakin vuodessa muuttuneet - toivottavasti kypsyneet. Olen saanut paljon ajattelemisen aihetta muun muassa Jaatispostista, jonka keskusteluihin olen keskikesällä jonkin verran itsekin osallistunut.

Vielä vuosi sitten elin aika pimennossa: en tiennyt, millaista kehitysvammaisten ja heidän omaistensa elämä voi Suomessa pahimmillaan olla. Nyt tiedän enemmän - ja yhä pimeämmältä näyttää. Olen alkanut ymmärtää niitä, jotka kokevat tällaisen blogipahasenkin uhkaksi. Ehkä olemme saaneet pimeyteen sen verran valoa, että mielivallan harjoittajia on alkanut pelottaa.

Apua juristeilta
ja julkisuudelta

Vuosi ja puolikin vuotta sitten uskoin vielä aika lujasti siihen, että lakiin perustuvat muutoksenhakutiet kuten muistutukset, valitukset ja kantelut tuovat oikeutta myös kehitysvammaisille ihmisille ja heitä puolustaville läheisille. Toki ymmärsin, että ne vaativat sinnikkyyttä, ja että aikaa kuluu usein aivan kohtuuttomasti.

Sitä vastoin en ymmärtänyt, miten rankasti 'järjestelmä' saattaa kostaa sille, jos lähtee hakemaan oikeutta. Mitä enemmän olen tästä oikeusvaltion nurjasta puolesta tullut tietämään, sitä tärkeämpinä olen alkanut pitää kahta tavoitetta:

1. Kehitysvammaisten ulottuville on saatava kohtuuhintaan asiantuntevaa juristiapua. 
2. Kehitysvammaisiin kohdistuvia väärinkäytöksiä on saatava julkisuuteen - ellei aina valtamediaan niin edes sosiaaliseen mediaan.

Erinomaiselta tuntuu Jukka Kumpuvuoren esittämä idea: yksittäisten vammaisten ja vammaisperheiden yksilöllistä oikeudellista avustamista varten voitaisiin perustaa nimenomaan siihen tehtävään keskittyvä säätiö. Ehkä jotkut muihin tehtäviin omistautuneet vammais- ja omaisjärjestöt olisivat valmiita tukemaan tällaista hanketta.

Kynnys ry tuntuu olevan jo nyt juridisessa avussa esimerkiksi Kehitysvammaisten Tukiliittoa edellä. Eron selittävät luultavasti järjestöjen strategiset valinnat.

Julkisuutta kehitysvammaisten ihmisten asiat ovat kevään ja kesän mittaan saaneet ehkä hivenen enemmän kuin aiemmin. Aika näyttää, onko se ohimenevä vai peräti voimistuva suuntaus.

Muutama lehtijuttu tai tv-ohjelma ei missään tapauksessa tee verkkovaikuttamista tarpeettomaksi. Netin kautta ovat nousseet esiin myös muutamat aiheet, jotka sittemmin ovat ylittäneet suurten medioiden uutiskynnyksen.

Yksittäistapaukset
- ihmisten arkea

Olen yhä varmempi siitä, että vapaata ja tärkeää työsarkaa verkkovaikuttamiselle olisi erityisesti yksittäistapauksissa - siis tilanteissa, joissa vammainen ihminen ja/tai hänen läheisensä on joutunut pahaan pulaan. Näitä tilanteita ei voi vähätellä kukaan, joka aidosti ajaa vammaisten oikeuksia.

• Ongelmien yleisin syy on yksinkertaisesti se, etteivät edes viranomaiset, saati ostopalveluja tuottavat hoivayritykset, välitä läheskään aina noudattaa lakia.

Totta kai on tärkeää pyrkiä vaikuttamaan lainsäädännön muutoksiin ja uudistuksiin. Se ei kuitenkaan lohduta ihmistä, joka on pulassa tässä ja nyt. 

Jos viranomaisvalvonta ei täytä tehtäväänsä eikä perinteisistä järjestöistäkään liikene apua, tarvitaan kansalaisaktiivisuutta. Sille taas netistä saattaa kehittyä hyvinkin merkittävä kanava. Verkossa voi syntyä todistettavasti vahvaa yhteisöllisyyttä - hyvässä ja valitettavasti myös pahassa.

Oikea suunta
- voimaa lisää

Viime joulukuussa olin löytävinä kehitysvammaisten oikeustaisteluun keskittyvälle verkkoyhteisöllemme paljon mahdollisuuksia:

• tukea toisiamme vertaistuen keinoin - jakamalla kokemusta, rohkaisua ja lohtua
• tehdä näkyväksi epäkohtia ja suoranaisia oikeusmurhia
• pitää yllä keskustelua aiheista, jotka muu yhteiskunta tahtoisi mieluiten vaieta pois
• tarjota foorumi, jolla myös kehitysvamma-alan ammattilaiset voivat osallistua keskusteluun turvallisesti - pelkäämättä, että mielipiteistä koituu työssä vaikeuksia
• ottaa yhteyttä viranomaisiin ja mediaan tavoin, joista pari Sydän paikaltaan -blogin kampanjaa ovat antaneet viitteitä.

Osaa noista tehtävistä olemme jo pienessä mitassa hoitaneet. Sitä työtä sopii jatkaa, jos vain tekijöitä löytyy. Muutaman rivin kommentti silloin tällöin voi auttaa toisia ja yhteistä asiaamme uskomattoman paljon.

Erityisesti olen viime päivinä miettinyt, miten voisimme tehostaa toimintaa, jonka takoituksena on  nostaa esiin harmaan hoivan ongelmia. Viime syksynä toteutetun kampanjan suurimman heikkouden tiesimme jo etukäteen - ja siihen valvovat viranomaiset myös halukkaasti tarttuivat:

• Nimettömiä tapauksia ei ryhdytä virallisesti tutkimaan.

Voisimme kerätä taas yhteen esimerkkejä laittomasta tai vähintäänkin arveluttavasta toiminnasta, jollaiseen 'järjestelmä' jatkuvasti syyllistyy. Parilla aika helposti toteutettavalla ja yhdellä vähän vaativammalla parannuksella kampanjan teho uskoakseni kasvaisi ratkaisevasti:

1. Tämän blogin lisäksi kampanjan pitäisi näkyä muilla sosiaalisen median kanavilla. Ehkä muissa samanhenkisissä blogeissa, ehdottomasti Facebookissa ja mahdollisesti myös Twitterissä voitaisiin levittää tietoa tapauskuvauksista.
2. Mukaan pitää saada esimerkkejä myös muiden vammaisryhmien kuin kehitysvammaisten kokemasta sorrosta ja syrjinnästä.
3. Viranomaisille toimitettavien tapauskuvausten kärkeen tarvitsemme edes pari yksilöityä, nimellä varustettua esimerkkiä.

Yhteistyö  muita vammaisyhmiä edustavien ihmisoikeusaktivistien kanssa on jo osoittautunut luontevaksi ja tulokselliseksi. Näyttää myös ilmeiseltä, että jotkut omaiset ovat valmiita tulemaan esiin jopa valtamediassa - mikseivät sitten viranomaisille toimitettavassa kirjelmässä. Noita yksilöityjä tapauskuvauksiahan ei ole mikään pakko julkistaa nimillä netissä.

Kritiikki ei ole
aina vihapuhetta

Norjan tragedian vuoksi kaikkien huulilla on nyt sana vihapuhe. Yhteiskuntamme eliittikin näyttää tarkoittavan sillä melkein mitä tahansa - saati sitten tavallinen kansa.

Oma kantani on, että Norjan verilöylyä, oman maamme kouluampumisia tai mitään muitakaan yhtä järjettömiä ja järkyttäviä väkivallantekoja ei kannata yrittää kuitata yhdellä sanalla. Se ei kerta kaikkiaan riitä selittämään tai edes valaisemaan suuria, vaikeita ja monivivhteisia tapahtumia tai ilmiöitä.

Vihapuheeksi leimataan nyt helposti mikä tahansa kova yhteiskuntakritiikka. Jos sana olisi ollut muodissa muutama kuukausi sitten, minuakin olisi varmaan syytetty vihapuheesta Lopen kuntaa ja eräitä muitakin tahoja vastaan. Suurin piirtein kaikesta muusta onkin jo syytetty.

Yllätyksekseni löysin Iltalehdestä haastattelun, joka sisälsi yhden viime viikkojen parhaiten argumentoiduista ja muutenkin mielenkiintoisimmista analyyseista. Informaatiosodankäynnin asiantuntija, maanpuolustuskorkeakoulun professori Aki-Mauri Huhtinen esitti tärkeän kysymyksen:

• "Miten puhua vaikeista yhteiskunnallisista asioista kauniisti?"

Professorin mukaan jokainen kuumenee, jos asiat ovat huonosti. Jos mennään siihen, että näin ei saa käyttäytyä, niin ollaan vahvan vallankäytön alueella. Puhe, missä uhataan tehdä väkivaltaa, on hänen mielestään 'totta kai otettava vakavasti'.

• Tässä blogissa ei suvaita puheenvuoroja, joissa uhataan tehdä väkivaltaa tai yllytetään syrjivään toimintaan. 

Alkuviikkojen törkykommentit, joissa loukattiin syvästi kehitysvammaisia ihmisiä, menkööt bloginpitäjän sinisilmäisyyden tiliin.

Yhtä tuomittavana kuin netissä näkyvää vihepuhetta pidän muuten sähköpostin ja tekstereiden kautta kanavoituvaa kiusaamista ja uhkailua. Siitä on korkea aika saada viranomaisten arvioitaviksi myös sellainen tapaus, joka loukkaa kehitysvammaista ihmistä ja häiritsee pahoin hänen elämäänsä.

Nimettömyys
nousee pelosta

Norjan verilöylyn jälkeen Suomessakin ovat kiihtyneet vaatimukset nimettömän nettikirjoittelun rajoittamisesta. Kannatan järkeviä, vapaaehtoisia rajoituksia mutta en totaalikieltoa.

Ääriliikkeitä lähellä olevilla foorumeilla ja ikävä kyllä myös suurimpien uutismedioiden keskustelupalstoilla rikotaan tämän tästä vähintäänkin hyviä tapoja, maallikon silmin katsoen jopa lakia. Törkykirjoittelun takana on varmaan psyykkisiä häiriöitä ja päihteitä, mutta yhtä varmasti myös vihan ja raukkamaisuuden vaarallista seosta.

Nimettömyydellä on julkisessa keskustelussa vahvat ja jopa kunniakkaat perinteet. Vielä nykyisinkin painettujen lehtien mielipidesivuille saattaa saada asiallisen kirjoituksen nimimerkillä, jos toimitus arvioi aiheen arkaluonteiseksi. Silloinkin toimituksen tulee tietää kirjoittajan henkilöllisyys.

Miksei samaa käytäntöä voitaisi ottaa käyttöön lehtien ja televisiokanavien nettikeskusteluissa? Toki se aiheuttaa mediataloille vähän vaivaa ja menoja, mutta uhraus on pieni, kun tavoitteena on sananvapauden turvaaminen.

Sananvapauden kannalta nimetön nettiviha on vakava uhka. Mitä useammin sillä nähdään yhteyksiä järkyttäviin väkivallantekoihin, sitä suurempi riski on, että nettiin ryhdytään vakavasti ajamaan nimettömyyden täyskieltoa. Käytännössä se tosin olisi mahdoton valvoa, mutta tulilinjalle voisivat hyvin joutua esimerkiksi blogien ympärille syntyneet keskusteluyhteisöt - sellaiset kuin Sydän paikaltaan.

• Tässä blogissa voi edelleen kirjoittaa nimimerkillä, kunhan pysyy asiassa, totuudessa ja kohtuudessa. 

Vihainen saa olla, mutta nimimerkin suojista ei saa lyödä nimeltä mainittuja tai muuten tunnistettavissa olevia henkilöitä. Päättäjien ja viranomaisten arvostelu on asia erikseen. Heidän on kestettävä enemmän kuin tavallisten kansalaisten.

Hienoa olisi, jos yhä useampi uskaltautuisi kommentoimaan tätä blogia omalla nimellä. Ihmisoikeustaistelumme kannalta se olisi arvokasta. Silti omaa ja läheisen tilannetta kannattaa harkita  huolella:

• Jos valituksella tai kantelulla saa niskoilleen viranomaisten vihat, miten paljon suuremmat riskit sisältyvät vääryyksien julkistamiseen?

 Kysymys on niin vaikea, että pohdin sitä joskus ihan erikseen.