Abstraktiossa aika mukava asua

Nimipäivät -
mosaiikkityö 7/2011.

Ihmisoikeustaistelua blogaten - osa 3

Kävin hiljattain sisareni Leenan kanssa kahtena perättäisenä aamuna hammashoitolassa. Kyseessä oli päivystystystapaus, ei mikään huviretki.

Hammaslääkäri kysyi heti alkuun, olenko omainen. Kohta hän muitta mutkitta pyysi minua siirtämään tuolin lähemmäs, jotta voin pitää potilasta kädestä. Toisella kerralla tunsin olevani jo melkein tiimin jäsen.

Kaiken kaikkiaan potilas oli tärkein. Hänelle hammaslääkäri ja -hoitaja puhuivat ja häntä kuuntelivat.

Lopella osattiin
pistää nurkkaan

Mieleeni palasi kipeästi tilanne vajaan vuoden takaa. Omaisia ja Lopen kunnan edustajia oli kokoontunut yhteen keskustelemaan ja kai päättämäänkin sisareni siihenastisen elämän suurimmista muutoksista.

Kun tulin paikalle, päähenkilö oli jo tungettu istumaan kauimmaiseen nurkkaan yhden työntekijän tiukkaan valvontaan. Ei puhettakaan, että hän olisi saanut itse valita, kenen vieressä istua tai ketä pitää kädestä.

Muut olivat etukäteen sopineet, että kunnan iskuryhmä vie Leenan sivuhuoneeseen 'kuultavaksi', jos tämä alkaa esittää asioistaan omapäisiä kannanottoja - niin kuin sitten esittikin.

'Kuulemisen' jälkeen johtava sosiaalityöntekijä ilmoitti, että muutto Anjan kanssa Riihimäelle on Leenalle pelkkä abstraktio, ja ettei tämä pysty itse ottamaan kantaa asumiseensa. Varmemmaksi vakuudeksi tuo viranhaltija vielä leimasi tilaisuuden muistiossa minut henkisesti tasapainottomaksi.

Kokemani perusteella olisin aika valmis jakamaan muille neuvon tai pari:

• Jos satut, lukija hyvä, asumaan kunnassa, jonka henkinen ilmapiiri on vammaisen läheisesi kannalta samantapainen kuin Lopella, auta häntä muuttamaan kiireesti muualle. 
• Jos tilanne on jo niin tiukka, että tarvitset henkistä tukea jaksaaksesi edes järjestää muuton, kokeile ihmeessä hammashoitolaa. Siellä sinua ja läheistäsi luultavasti kohdellaan kuin ihmistä ikään. Se on eheyttävä kokemus, kun on tottunut jauhautumaan sosiaalitoimen ja sen hengenheimolaisten hammasrattaissa.

Tässä ne tärkeimmät tällä kertaa olivatkin. Loppu on pelkkää ikääntyvän purnaajan muistelusta, joka vain pahoittaa parempien ihmisten herkän mielen.

Syksy pimeä
kuin kuolema

Periksi ei anneta, toistelimme Leenan kanssa vuosi sitten. Eikä annettu, vaikka painostus oli armotonta, törkeää suorastaan.

Ja niin osoitteemme on nyt sitten ollut jo puolisen vuotta Riihimäellä - siis täydellisessä abstraktiossa, jos naapurikunnan sosiaaliviisaita on uskominen.  Aika konkreettisesti tilanne on siihen nähden kohentunut Lopen ajoista.

Leenan elämä oli vuosi sitten pahassa jamassa. Hänet oli määrätty lähtemään vanhasta kodistaan puolen vuoden lakisääteisestä irtisanomisajasta välittämättä.

Leena yritettiin pakottaa muuttamaan tutuista, turvallisista ja väljistä kotioloista ja omaisten hoivista yksin pieneen rivitaloyksiöön, jota ei ollut tarkoitus edes maalata edellisten asukkaiden jäljiltä. Hänet oli päätetty vapauttaa myös liki kaikesta koti-irtaimistostaan.

Omaishoidon tuki päättyi lokakuun lopussa, eikä kunta edes ehdottanut tilalle mitään muuta, kun  Leena ei kerran taipunut toisten sanelemaan asumisratkaisuun. Jokainen hänet tunteva ja myös hän itse ymmärtää, ettei kysymykseen tule mikään muu kuin tuettu asuminen.

Täysin hämärän peitossa on, mitä tukea ja apua kunta olisi yksiöön järjestänyt. Oli vain löyhiä puheita, että läheisen asuntolan henkilökunta voisi käydä iltaisin vilkaisemassa. Tuohon aikaan aika hankaliksi äityneisiin kipuihin oli sentään resepti valmiina: burana yöpöydälle ja vesilasi viereen...

Toimintakeskuksessa Leena ei enää viihtynyt, siellä kun  kuulemma huudettiin  joka päivä. Sittemmin on tullut mielestäni toteen näytettyä, ettei hänen viihtymättömyytensä ollut aivan perusteetonta. Vrt. Case Loppi.

Järjestelin elämääni uudelle mallille ja otin Leenan luokseni asumaan marraskuun alusta. Jouduimme molemmat kulkemaan hankalia työmatkoja pimeimpään vuodenaikaan ja surkeimmilla mahdollisilla keleillä. Uusia ratkaisuja oli mahdonta tehdä, koska koko ajan ilmassa leijui se uhka, että Leena sittenkin pakkomuutetaan kunnan vuokra-asuntoon.

Tilanne olisi luultavasti ollut kenelle tahansa sellaisen kriisin paikka, johon 'normaaleita' ihmisiä patistetaan hakemaan ulkopuolista apua. Leenalle olisi ollut tarjolla erityishuollon palvelua, mutta Lopen kunta torppasi senkin. Sosiaalityöntekijä siis otti kaiken muun lisäksi myös lääketieteellisen vallan. Vastuusta en kyllä tässä yhteydessä puhuisi mitään.

Kuukausien henkisen helvetin jäjiltä olisimme - Leena ja minä - olleet jo riittävän rikki ja loppu. Mutta kun meidät kerran oli tavoitteena kiusata raiteilta tai ehkä peräti hengiltä, kaikki mahdollinen kiusa myös  tehtiin. Kiusa se on pienikin kiusa, kun sitä tekee riittävän usein ja pitkään.

Toimintakeskuksessa touhu sai jo niin surkuhupaisia piirteitä, että välillä oli pakko nauraa ja itkeä yhtä aikaa. Muille asiakkaille esimerkiksi järjestettiin influenssarokotus; Leena olisi jätetty sitä ilman, ellei siihenkin asiaan olisi sivusta puututtu. Kun muille asiakkaille oli tarjolla jalkahoito, Leenalle ei ollut. Voiko syrjintä enää konkreettisempia muotoja saada? 

Lopen kunta ei kirjallisesta pyynnöstä huolimatta täyttänyt myöskään hallintolain 8. pykälän mukaista neuvontavelvollisuuttaan, kun kysyimme ohjeita kotikunnan muuttoon liittyviin asioihin. Pyyntöön ei ikinä vastattu.

Ehkä Leena olisi ollut kunnalle kannattava asiakas, kun maksoi vuokraa asunnosta, jota ei päivääkään käyttänyt. Vuokra juoksi lokakuun alusta helmikuun loppuun. Ne, jotka vuokrasopimuksen Leenan puolesta ja hänen tahtonsa vastaisesti tekivät, tuskin olisivat purkaneet sitä tähän päivään mennessä.

Kevätaurinko antoi
edes vähän toivoa

Joulun tienoilla Riihimäeltä sattui löytymään Leenalle ja minulle sopiva asunto. Toimintakeskus Rivakka otti Leenan parin päivän varoitusajalla tutustumiskäynnille. Oli suorastaan hämmentävää tavata pitkästä aikaa sosiaalialan ammattilaisia, jotka kohtelivat kehitysvammaista ihmistä kunnioittaen.

Muuttomme valitettavasti viivästyi ja viivästyi. Odotimme, että Leena olisi ennen uuteen toimintakeskukseen siirtymistä päässyt Eteva-kuntayhtymän kanssa sovitulle tutkimusjaksolle. Lopen kunta kun olisi niin sanotun vessanpesujupakan jälkeen ollut valmis maksamaan viulut. Etevankin palveluprosesseissa ja asiakasajattelussa olisi vielä aika paljon hiomista; asiat eivät kerta kaikkiaan edenneet.

Maaliskuussa me lopulta  päätimme muuttaa - ja muutimme myös. Sekin oli ylen määrin väsyneille kova urakka, mutta heti ensimmäisenä yönä uudessa kodissa uni oli makeaa ja rauhallista - pitkästä, pitkästä aikaa.

Leena aloitti uudessa toimintakeskuksessa ja viihtyi siellä alusta alkaen hyvin. Hän jatkoi samoissa harrastuskerhoissa, joissa oli jo aiempina vuosina käynyt Lopelta. Hänellä oli siis entuudestaan monia  ystäviä, mikä varmasti auttoi sopeutumista.

Arki lähti
rullaamaan

Leenalta on viimeksi kuluneen vuoden aikana vaadittu kohtuuttomasti henkisiä voimavaroja. Vieläkin hänen - perin pohjin kiltin ja kultaisen ihmisen - on mahdoton ymmärtää, mitä pahaa oli tehnyt tullakseen niin huonosti kohdelluksi. Vaikea sitä on monen muunkin ymmärtää.

Asiat ovat nyt joka tapauksessa aivan toisin kuin mitä vuosi sitten oli aihetta pelätä. Leena asuu tilavassa ja valoisassa kodissa ja saattoi viettää pitkän loman leppoisassa kesäpaikassa. Kummassakin hän voi myös tehdä taidettaaan, mihin yksinäisessä yksiössä ei olisi ollut minkäänlaisia mahdollisuuksia. Viime syksyn ja talven teoksia katsoessani ajattelen usein, miten olisi mahtanut käydä, ellei Leena olisi saanut niin voimallisesti purkaa sisintään maalaten ja mosaiikkeja sommitellen. 

Mieluisia kerhoja on Riihimäellä parhaaseen aikaan tarjolla monena iltana viikossa. Nyt Leenalla on myös henkilökohtainen avustaja, jonka kanssa harrastaa itsenäisesti ulkoilua ja kulttuuria. Ei avustajan saanti Riihimäelläkään turhan helppoa ollut, mutta lopputulos tuntuu onnistuneelta. 

Myös perusterveydenhuollon palvelut ovat toimineet hyvin. Eroa on, vaikka Loppi ja Riihimäki toistaiseksi kuuluvat samaan terveyskeskuskuntayhtymään. (En muuten yhtään ihmettele, että Riihimäki halusi päästä Lopen pomomiehistä ja -naisista eroon ja ilmoitti eroavansa koko kuntayhtymästä.) 

Leenan valittamien fyysisten vaivojen syitä on nyt jopa tutkittu, vaikka ne itsestäänkin helpottivat huomattavasti uudessa elämäntilanteessa. Kaiken koetun jälkeen ei ole voinut kuin hämmästellä, että kehitysvammaiselle ihmiselle on järjestynyt ilman jumalatonta vääntöä jopa lähete fysioterapiaan. Lieneekö selitys siinä, että Riihimäellä diagnooseja tekevät ja hoitoja määräävät lääkärit eikä mikään sosiaalitoimen pikkupolitikoiva kuppikunta.  

Ymmärtääkö vai
eikö ymmärrä?
 
Turhan helpoksi elämä ei ole muuttunut. Sama suunnaton ahdistus ja turvattomuus, joiden kanssa tulimme tutuiksi syksyllä, palasi vielä moneen otteeseen kevään ja alkukesän aikana. Henkinen väkivalta jatkui, joskin nyt ilman Lopen kunnan aktiivista panosta.

En isosti hämmästyisi, vaikka Leenan kyky ymmärtää itseään koskevien asioiden kuten esimerkiksi asumisratkaisujen merkitystä vielä punnittaisiin korkeissa oikeusistuimissa. Laajan edunvalvonnan uhka on leijunut koko ajan ilmassa, vaikka käräjäoikeus vasta vajaa vuosi sitten päätyi taloudelliseen edunvalvontaan.

Jokainen täyspäisen ihmisen luulisi käsittävän, että Leenan elämäntilanne on nyt melko lailla parempi kuin olisi ollut yksinäisessä yksiössä Lopen kunnan vammais- ja vanhuskampuksella. Olennainen ei tosin ole muiden mielipide vaan Leenan oma kokemus: hän kertoo nyt voivansa henkisesti ja fyysisesti paremmin kuin aikoihin. Hän siis ymmärsi ja osasi etukäteen arvioida asumisratkaisun merkityksen.

Sitä, ettei Leenan pitäisi asua minun luonani, on perusteltu paitsi henkisellä tasapainottomuudellani, myös vanhenemisellani. Mitäpä noin valtavan vahvaa argumenttia vastaan väittämään. En tosin ole huomannut, että myöskään nämä toisten ihmisten elämää terrorisoivat pomottajat olisivat ruvenneet kesken kaiken nuortumaan. Kuinka sitten minä, tavallinen kuolevainen!

Kukaan ei tiedä huomisesta, mutta se ei voi eikä saa olla syy estää toista elämästä täysillä tätä päivää. Minusta Leena on ansainnut jokaisen hyvän hetken kuluneen vuoden aikana. Asia ei muutu muuksi, vaikka kaikki loppuisi huomenna.

Leena ymmärtää elää päivän kerrallaan. Se on paljon ymmärretty.


Laki on niin kuin
virkamies sen lukee

Leenaa ovat viimeksi kuluneen vuoden aikana kohdelleet kaltoin myös muut tahot kuin Lopen sosiaalitoimi. Huono kohtelu olisi kuitenkin ollut huomattavasti hankalampi toteuttaa, jos kunta olisi hoitanut tehtäviään ja jättänyt ihmisten asioiden hämmentämisen hieman vähemmälle.

Leena olisi päässyt paljon vähemmällä vain sillä, että Lopen kunnan kehitysvammahuollon viran- ja toimenhaltijat olisivat alunperin toimineet siten kuin Suomen lait määräävät. Myös luottamushenkilöllä olisi ollut tietoa tarttua asioihin jo aikaisessa vaiheessa, mutta selkärankaa puuttui - loppuun asti. 

En ole tehnyt kuin yhden hallintokantelun. Se koskee Leenan palvelusuunnitelmaa, jonka tarkistamiseen Lopen kunta ei pyynnöstä huolimatta ryhtynyt säädetyssä ajassa. Pääpointtini tosin oli, että kun kunta vihdoin tarttui toimeen, tarkitustyö käynnistettiin kokouksessa, johon Leenaa ei edes kutsuttu - minusta nyt puhumattakaan.

Etelä-Suomen aluehallintovirasto luultavasti hautoo kanteluani vielä toisenkin vuoden ja ehkä kolmannenkin. Joka tapauksessa aikaa on kulunut niin paljon, ettei ratkaisulla ole Leenan arkielämän kannalta mitään merkitystä.

Riihimäen kaupunki pystyi laatimaan palvelusuunnitelman tunnissa ja lupasi jopa tarkistaa sitä vuosittain. Lopella palvelusuunnitelma ei oltu tarkistettu yli viiteen vuoteen, vaikka asiakkaan elämässä oli tapahtunut varsin suuria muutoksia.

En elättele sellaista toivoa, että Etelä-Suomen aluehallintovirasto näkisi Lopen kunnan menettelyssä mitään moitittavaa. Olen jo aiemmin pyrkinyt ihan rehellisesti ja julkisesti kertomaan, mitä ajattelen kyseisen virastossa peruspalveluasioista vastaavan johtajan Esa Ellalan vammaispoliittisista kannanotoista - kuten vaikkapa tästä:

 "Linjauksessa on ollut juuri sellaisia ongelmia, että millä oikeudella voidaan käyttää jonkinlaista pakkovaltaa näihin hoidossa oleviin asiakkaisiin ja siinä on ollut hyvinkin erilaisia tapoja ja konsteja, jotka eivät nyt sitten kaikkia yleissäädöksiäkään täytä."

On kerrassaan käsittämätöntä, että hänen asemassaan olevan henkilö Lopen toimintakeskuksen simputustapauksen tultua esiin arvioi tilannetta näin huolettomasti:

"Yleisesti ottaen kehitysvammaisten hoito on Kanta-Hämeessä hyvällä tasolla, eikä siinä ole todettu isompia ongelmia."

Samassa  Ylen haastattelussa Ellala kuitenkin myönsi, ettei Lopen tapaus ollut ainoa laatuaan:

"Ei ainutkertainen, sillä tavalla vain, että tällaista julkista keskustelua ei ole tällä seudulla ollut viime aikoina liikkeellä."

Kukaan tuskin kuvittelee, että tuollaisia lausuntoja jakelevasta virastosta löytyisi oikeutta, vaikka jokin kunta rikkoisi kaikkia mahdollisia vammaispalvelulain pykäliä. Jos ei ihmisoikeuksilla ole mitään väliä, niin miten sitten alemmanasteisilla säädöksillä!

Kirjoittaminen
on auttanut

Sydän paikaltaan -blogi täytti noin kuukausi sitten vuoden. Olen julkaissut tätä ennen kaksi osaa 'vuosikatsauksesta' ja saanut runsaasti palautetta.

• Ensimmäisessä kirjoituksessa - Säröjä vaikenemisen muuriin - peilasin kulunutta vuotta siihen, minkä alunperin asetin blogin tavoitteeksi.
• Toinen osa - Pientä valoa pimeyteen - käsitteli netin merkitystä ihmisoikeustaistelussa, samoin niin sanottua vihapuhetta ja nimettömän kirjoittelun oikeutusta.

Kolmannessa osassa näkökulman oli tarkoitus olla henkilökohtainen. Ajattelin kertoa, mitä olen tätä blogia pitäessäni itse kokenut. Nyt huomaan keskittyneeni lähinnä Leenan näkökulmaan, mikä tietysti onkin tärkein.

Omat tuntoni voin tiivistää vastaamalla yhteisesti kaikille niille, jotka ovat kyselleet tai ihmetelleet, miten olen jaksanut:

• Mistä päättelette, että olisin jaksanut - ainakaan hyvin? 

Ei kukaan ihminen voi hyvin tällaisessa myllytyksessä. Kun oikein porukalla ja ehdoin tahdoin ryhdytään  yhtä tai kahta ihmistä nujertamaan, kyllä siinä on vähintään viittä vaille nujertua. Ja kun järjestelmän varpaille kerran astuu, se tuskin koskaan sen jälkeen apuaan tarjoaa tai edes antaa - ei vaikka niskuroija joutuisi suoranaisten rikosten uhriksi.

Kahdesta seikasta olen itseni kanssa täydessä sovinnossa:

• Olen ollut oikealla asialla puolustaessani ihmistä, joka ei sitä itse pysty tekemään.
• Yhtään enempää en olisi jaksanut.

Leena on purkanut pahaa jos kyllä hyvääkin mieltään taiteeseen. Minä puolestani olen pysynyt koossa kirjoittamisen voimalla.

Moni on jo kysellyt, eikö sitä luvattua kirjaa näistä kokemuksista tulekaan. Kyllä se tulee. Aika on tehnyt tekstille uskoakseni hyvää. Tarinakin on tietysti vielä kesken, mutta niin tarinoilla on oikeassa elämässä tapana olla.